“Haluaisitko tulla mukaan kirjoittamaan blogia?” No tottakai, hieno tilaisuus, koska aloitetaan!?

Tuskin se haittaa, että koti on kaaos, remontti kesken, vanhat opinnot junnaavat, toiset opinnot juuri alkoivat, olen vaihtamassa työpaikkaa (taas) ja kannan päävastuun kahdesta pienestä lapsesta ja lemmikeistä puolison ollessa paljon pois kotoa. Tai se, että minulla on tapana innostua uusista harrastuksista ja kyllästyä niihin heti, kun alun jyrkkä kehityskaari loivenee ja edistys alkaa vaatia pitkäjänteisyyttä. Ai niin, mainitsinko jo, että työhön liittyvien raporttien ja somepäivitysten lisäksi en ole kirjoittanut mitään sitten lukion?

Päätös alkaa bloggaajaksi tapahtui samalla tavalla kuin suurin osa muistakin päätöksistä elämässäni. Nopeasti ja ilman pitkää harkintaa. Näin olen valinnut harrastusten ja lomamatkojen lisäksi myös opiskelu- ja työpaikat sekä niinkin vähäpätöisen asian kuin puolison. Sitten ovat ne päätökset, joita en saa tehtyä, kun juutun loputtomaan harkinnan ja varmistelun luuppiin. Nämä päätökset voivat koskea vaikkapa uuden matkalaukun ostoa tai sitä, minkä annoksen tilaisin ravintolassa. Harkinnan määrä ei yleensä ole missään suhteessa päätettävän asian tärkeyteen, vaan se riippuu enemmän asian innostavuudesta ja omasta vireystasostani. Joskus ehkä myös kuun asennosta.

Usein uppoudun täysin mitättömiin asioihin pitkäksi aikaa, kun kiinnostaviin vaihtoehtoihin tutustuminen vie mennessään. ”Se raportti ei ole vielä ihan valmis, mutta hei, katso miten hienon fontin löysin!” Joskus taas aika valuu hiekkaan vältellessä pakollista, mutta jollain tapaa epämieluisaa päätöstä. ”Joo, mä käyn ne vakuutusvaihtoehdot läpi (ehkä ensi vuonna).”

Joskus käy myös niin, että innostava aihe muuttuu vähitellen pakolliseksi pahaksi. Mikäpä hauskempaa kuin pohtia, minkälainen tapetti valitaan uuden olohuoneen seinään! Usein tällainen päätös syntyy nopeasti, mutta jos niin ei käy, voi liian suuri vaihtoehtojen määrä jumiuttaa päätöksentekoprosessin kokonaan. Jossain vaiheessa aivot kyllästyvät aiheeseen täydellisesti ja päästäkseen siitä eroon päättävät – no, jotain, ihan mitä tahansa! Arvata saattaa, että tällä metodilla tehdyistä päätöksistä ei aina myöhemmin ole ylpeä.

Onneksi impulsiiviset ADHD-aivoni ovat hyvin vikkelät myös unohtamaan ikävät kokemukset ja näkemään nykyisyyden parhaassa valossa. Jos pysähtyisin kirjaamaan ylös kaikki elämäni tärkeät päätökset, voisin järkytyksekseni huomata tehneeni aivan valtavasti huonoja valintoja. Mutta koska en moista itseinhon lähdekokoelmaa aio kerätä, olen autuaan tietämätön tekemistäni virheistä ja keskityn sen sijaan nykyhetkeen ja tuleviin virh — siis päätöksiin. Juuri nyt esimerkiksi päätän, että bloggaajaksi ryhtyminen oli hyvä päätös! Älkää kertoko, kuinka kävi.