Nämä olivat äitini sanat, kun kerroin epäileväni, että minulla saattaisi olla ADHD. Totta, kyllähän se keskittymistä vaatii, että saa tehtyä viimeisenä iltana tehtävän, jonka muut aloittivat jo viikkoja sitten. Tai luettua kokeeseen, joka on aamulla. Totta sekin, että jo lapsena keskityin omiin puuhiini niin intensiivisesti, etten muistanut vessassa käydä. ADHD:ssa kyse onkin tarkkaavuuden häiriöstä, ei välttämättä sen puutteesta. Asteikolla nollasta kymmeneen tarkkaavuuteni ja keskittymiskykyni on yleensä lähellä nollaa tai kymppiä. Huippuunsa sen saa joko äärimmäisen kiinnostava aihe tai vaihtoehtoisesti äärimmäisen lähellä oleva määräaika. Käsite ”hyvissä ajoin” oli minulle täysin tuntematon jo kouluiässä ja sitä se on edelleen.

Näin puolestaan kommentoi eräs ystäväni. Sama ystävä, jonka näen pitävän kauniin kotinsa siistinä ja huolehtivan kolmen lapsensa päivärutiineista ruokailuineen, ulkoiluineen ja yöunineen hyvin säntillisesti ja pullantuoksuisesti. Oma kotimme taas näyttää yleensä olevan kuin murtovarkaiden jäljiltä ja perheen päivittäisiin rutiineihin kuuluvat lähinnä ärtyneet huokailuni ”joko kello on noin paljon” sekä paniikinomainen valmisruuan lämmitys ja lasten patistelu nukkumaan tuntia liian myöhään.

Nämä sanat taas lausui veljeni, joka hänkin oli sitä mieltä, että sisko nyt vain on taas saanut jonkin kummallisen päähänpiston. Veljeni, joka toden totta pärjäsi koulussa minua huonommin, eikä laillani päätynyt yliopisto-opiskelijaksi, vaan meni sen sijaan ammattikouluun. Veljeni, joka toisaalta myös viihtyy ja pärjää hyvin työssään, on rakentanut omin käsin upean talon, perustanut perheen ja pitää kadehdittavan hyvin huolta sekä tavaroista että aikatauluista ja muistaa myös sukulaisten syntymäpäivät. Itse olen opiskellut useammankin tutkinnon, vaihtanut kyllästyttyäni työpaikkaa monen monta kertaa, saan hädin tuskin pidettyä rivitaloasunnon pystyssä, lapseni hengissä ja avioliittoni kasassa, enkä todennäköisesti muistaisi edes omaa syntymäpäivääni, jos kalenteri ei siitä muistuttaisi.

Näin kommentoi lääkäri, jolle epäilyistäni ensimmäistä kertaa avauduin. Niin, tottahan se on, minulla on ylempi korkeakoulututkinto. ADHD kun ei vaikuta älyyn, eikä estä oppimista. Toki tutkinnon suorittamiseen meni tuplasti enemmän aikaa kuin piti, eivätkä arvosanat vastanneet osaamistani saati potentiaaliani. Tämä onkin tärkein syy sille, miksi lopulta hakeuduin tutkimuksiin. ADHD ilmenee minussa monella eri tapaa, mutta kaikilla elämän osa-alueilla se vaikuttaa siihen, etten ole saavuttanut likimainkaan omaa potentiaaliani. Älyä, osaamista ja kekseliäisyyttä riittää, mutta niistä ei ole mitään iloa, jos ne jäävät käyttämättä. Olen tavallaan ajellut koko elämäni kaasu pohjassa, mutta käsijarru päällä. Ulkopuolisen silmin kenties pärjännyt ihan hyvin, koska olen välttynyt päihdeongelmilta, syrjäytymiseltä ja pitkäaikaistyöttömyydeltä, mutta itse tiedän, miten raskaita taisteluita kaiken näennäisen pärjäämiseni takana on käyty. Miten valtava määrä epäonnistumista ja häpeää, miten paljon stressiä vitkuttelusta ja myöhästymisistä, millaisia hankaluuksia ihmissuhteissa ja miten tuskaista painimista arkisten askareiden kanssa. Korkeakoulututkinto ei siinä lohduta.

Kaikeksi onneksi psykiatri, jolle lopulta sain lähetteen, otti haasteeni tosissaan ja tutkimusten jälkeen epäilyni varmistuivat: minulla on kuin onkin ADHD. Päällimmäinen tunne diagnoosin jälkeen oli helpotus: vihdoin edes jollain tapaa hyväksyttävä selitys kaikelle päämäärättömälle haahuilulle, aikaansaamattomuudelle, itsehillinnän puutteelle ja elämänhallinnan haasteille. Helpotuksen takana vaani kuitenkin katkeruus: miten paljon helpompaa elämäni olisi ollut, jos olisin saanut diagnoosin jo lapsena, enkä vasta yli 40-vuotiaana? Ja vielä huoli: paraneeko mikään diagnoosin myötä ja saanko apua haasteisiini? Tämä on tuoreen diagnoosin jälkeen vielä arvoitus. Tulevissa kirjoituksissani se toivottavasti selviää paitsi teille myös itselleni.