Noita kysymyksiä mietin aika useinkin.

Olen reilu kolmekymppinen nainen Pirkanmaalta.

Olen äiti. Olen mun lapsen lähivanhempi, ollut jo monta vuotta. Pyörittelen arjen yksin, välillä siihen rankasti väsyen.

Olen myös opiskelija. Mulla on koulutaival mennyt aina vähän sinne päin, keskitasoisesti ja motivaatio-ongelmista kärsien. Olen kuitenkin ylioppilas, lähihoitaja ja toivottavasti parissa vuodessa myös valmis sosionomi. Että ei nyt ihan huonostikaan.

Elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta olen ollut tyhmä, laiska ja saamaton. Tyhmää en ole ikinä suostunut allekirjoittamaan, laiskan ja saamattoman kyllä.

Viimeisen vuoden olen ollut myös ADD-diagnosoitu nainen. Tämä on aika hullua.

Paloin hoitotyössä loppuun muutama vuosi sitten. Pyörittelin pitkään kolmivuorotyöarkea ilman tukiverkostoja samalla uhmaikäisestä lapsesta huolehtien. Viimeistä puolta vuotta en oikeastaan edes muista. Tai muistan, sen etten muista nauttineeni enää mistään. Olen kuitenkin suorittaja ja painoin duunissa täysillä, ettei kenellekään tule sanomista. Piti näyttää, että pärjään. Kotona mä itkin. Suoritin hirveässä sumussa arkea. En nukkunut. En oikeasti tiedä miten me selvittiin.

Heräsin väsymykseeni silloin, kun huomasin miettiväni, että mun pitää antaa pieni lapseni pois, että jaksan töissä. Pitää käydä töissä, että saa rahaa. Onko elämä mitään, jos ei suorita, jos ei tee töitä, jos ei toimi niin kuin yhteiskunta ja valtaosa ihmisistä odottaa sun toimivan?

Irtisanoin asuntoni. Kerroin esimiehelle, etten tule enää töihin. Muutamassa viikossa me oltiin lapsen kanssa uudella paikkakunnalla. Ekat viikot mä itkin ja nukuin.

Järjestin elämänarvoni kuntoon. Nautin äitiydestä ja ajasta lapseni kanssa. Tutustuin omaan äitiini uudelleen. Hankin tavoitteita. Ammatinvalinnan psykologin käynnit auttoivat löytämään oikeaa suuntaa. Kävin siellä monta kertaa ja toisella kerralla hän kysyi, onko mua koskaan tutkittu. ”Voisiko sulla olla ADHD?” En ollut edes ajatellut, ei mulla ole ongelmia pysyä paikallani. Päinvastoin.

Tutkimuksiin hakeuduin syksyllä 2018 pian opiskeluiden aloittamisen jälkeen ja keväällä 2019 sain diagnoosin. Selkeä ADD.

Diagnoosi selittää tosi paljon mun elämästä. Miksi kuormitun niin helposti. Miksi väsyn, miksi asioita on välillä niin vaikea hoitaa. Miksi tuntuu, että mun päässä liikkuu samaan aikaan koko naapuruston ajatukset.

Haasteita mulla tulee olemaan aina. Viimeisin diagnoosi tuli muutamia viikkoja sitten; keskivaikea masennus ja uupumus.

Tiedän kuitenkin nykyään, kuka olen, vaikka tässä on joutunut tosi kovasti tekemään töitä tuon uuden identiteetin kanssa. Vieläkään en tiedä mitä teen, mutta elämähän on kasvamista ja oppimista varten, ei mun tarvitsekaan tietää.

Innostuin heti, kun avautui mahdollisuus olla yksi blogin kirjoittajista. Pidän tätä itselleni tietynlaisena päiväkirjana ja terapiamuotona ja toivon myös pystyväni tarjoamaan vertaistukea sitä tarvitseville. Tarkoitukseni on käydä läpi omaa elämääni, katsoa taakse- ja eteenpäin, kuitenkin hetkessä eläen. Tulen kirjoittamaan paljon omasta arjestani, sekä ADD:n ja masennuksen luomista haasteista äitiydessä, sosiaalisissa suhteissa ja opinnoissa. Lupaan myös löytää hetkiä, jolloin aurinko paistaa tähän risukasaan. Mitkä ovat vahvuuteni? Mikä tekee minut onnelliseksi? Missä olen onnistunut? Mistä haaveilen?