Aika parantaa haavat, näin ihmiset sanovat. Luottamukseni ihmisiin oli saanut kovan kolauksen kaiken kokemani jälkeen. Vaikka kaikki aikani hukkuikin arkeen poikieni kanssa, jostakin rakosesta löytyi aikaa muullekin – katseeni siirtyi varovaisesti perheen ulkopuolelle.

Vaikka olinkin uponnut korviani myöten perheneuvolan, lääkärien kanssa taistelemisen ja päiväkotineuvottelujen muistioihin ja seiniin teipattaviin kuvalistoihin Mahdotonta auttaakseni, koin jotakin todella erilaista hänessä. Olin onnellinen sylistä, johon kaivautua murjottamaan vastoinkäymisten keskellä.

Mies jolla oli Mahdottoman energia ja tuntui todella ymmärtävän poikaa. Säkenöivä lavahymy, loppumaton energia ja harrastukseensa taikatemppuihin paneutunut tumma ja komea muukalainen vei maton jalkojeni alta. Katselin tunteja, kun tämä mies harjoitteli vikkelillä käsillään olohuoneen sohvalla. Pian meillä oli taas talossa kolme pojanviikaria.

Kun Tipu syntyi, olin saanut lääkäriltä odottamattomia uutisia. Jälkitarkastuksessa tehtiin löytö, joka täytyi leikata. Sain lohdutuksekseni sen, että onneksi minulla on jo kaksi poikaa. Lisää ei olisi odotettavissa. Surin kovasti, sillä suurin haaveeni oli saada vielä pieni prinsessa muuten täydelliseen perheeseeni. Kuinka ollakkaan – tumma muukalainen teki todellisen taikurin elkeen.

Vain kaksi vuotta Tipun syntymän jälkeen.

Taikatempun odotusaika oli vaikea. Painoni oli kasvusuuntainen, vaikka mikään muu ei muuttunut. Toiveikkaana poikien aamutouhuja seuratessani olin ajatuksissani.

Mietin sitä, mitä äiti joskus sanoi: tytöt vievät äitinsä ulkonäön. Peiliin katsoessani huokaisin, voi tyttö parkaa.

Mahdottoman henkilökohtaiset avustajat tarhassa vaihtuivat taajaan. Poika ei hyväksynyt selkänsä taakse kaitsijaa, joka rajoittaisi häntä. Kaupungilla oli ollut tarjota vain opiskelijoita Mahdottoman avustajiksi, mutta heidän taitonsa eivät tahtoneet riittää. Kerran noutaessani poikaa tarhasta saavuin leikkisaliin, josta poistui kädet kasvoillaan ja nyyhkien nuorehko tyttö. Rakas kiireviikarini istui sisäliukumäen päällä kädet puuhkassa. Lattialla oli iso legopalikka. Opettaja kertoi Mahdottoman heittäneen avustajaansa sillä ohimoon.

Silittelin isoa vauvavatsaani mietteliäänä. Voisinko koskaan laskea katsettani Mahdottoman niskasta?

Myös Tipu aloitti tarhan. Kun Mahdoton oli kirmannut muiden sekaan aina minusta välittämättä, minulle oli suuri kulttuurishokki huomata, ettei Tipu ollut samanlainen. Surkea itku alkoi heti kun otin askeleen taaksepäin jättääkseni hänet ohjaajien huomaan. Mietin pitkään, teinkö oikein. Tiesin kuitenkin, että Taikatemppu tulisi tarvitsemaan minua myös.

Tarha toi tarhalaisen ongelmat.

Onni onnettomuudessa, sairastuin vasta keskiraskauden aikana. Vaikka se olikin lääkärin mukaan turvallisin aika, makasin puolitajuttomana kolme viikkoa vuoteessa. Kipu oli sietämätöntä aina kun jaksoin avata silmäni, en siis kovin usein. Minä ja Taikatemppu selvisimme kuitenkin.

Muukalainen hoiti pojat. Luottamukseni häneen kasvoi, kukaan mies ei ollut koskaan ennen tehnyt elettäkään hyväkseni. Tai poikieni hyväksi. Olin sekä kiitollinen että ihmeissäni. Jos olisin joutunut tähän tilateeseen ilman pakotetta, en olisi koskaan osannut sitä vastaanottaa.

Kun laskettu aika oli ylitetty viikolla, lähdin sairaalaan. Lääkäri päätti käynnistää synnytyksen. Ensimmäiset käynnistyspillerit menivät harakoille, Taikatemppu ei hievahtanutkaan. Se yö oli täynnä odotusta, sanan jokaisessa merkityksessä.

Hermostunut Muukalainen oli juuri vienyt pojat tarhaan kun synnytys alkoi. Mukaansa hän oli ottanut taskuunsa kaksi pikkusormen korkuista korttipakkaa, sinisen ja punaisen. Juuri ennen tarha-ajan päättymistä Taikatemppu viimein syntyi.

Lääkäri tuli tapaamaan meitä, ennenkuin pinkkiin villamekkoon ja talvipussiin pakattu tyttäremme oli kotiutumassa. Hän puisteli päätään ja toisti diagnoosinsa – enempää lapsukaisia minä en saisi. Naurahdin hänelle huvittuneena, pitäisin siitä tästä pitäen huolen aivan itse.