Kun lähden kirjoittamaan adhdn vaikutuksesta perheessämme, on minun tottakai aloitettava alusta. Meidän perheemme tarina kohti oravatietoisuutta lähti tietenkin esikoisestani.

Palaan mielessäni yli 14 vuoden taakse siihen hetkeen, ollessani kuumana kesänä isäni luona Hämeenlinnassa. Olin juuri sopinut lähteväni Helsinkiin ystäväni kanssa, kun pieni oravalapseni päätti ettei äiti sittenkään lähde mihinkään. Korkealla mäellä Kanta-Hämeen keskussairaalassa syntyi sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja maailman onnellisin pieni poika. Hänen lempinimensä on Mahdoton.

Vauva-aika hänen kanssaan sujui loistavasti. Ei yöheräämisiä, itkuja eikä sairauksia. Hämmästelin viisikuukautista poikaani, joka pyrki jo kovalla kiireellä istumaan. Jostakin äitiysvihkosesta luin, ettei lapsen selkäranka kestä istumista ennen kuudetta kuukautta. Siksi olinkin ilkeä äiti ja tuuppasin aina säheltävän ja äheltävän nuoren herran sormellani kumoon. Se ei häntä paljon hidastanut. Mahdoton vain katseli minua suurilla silmillään, päästi naurunpyrskähdyksen ja jatkoi yrittämistä.

Seitsemän kuukauden ikäinen jätkä lähti juoksemaan. Hän juoksi huoneen poikki, törmäsi betoniseinään, putosi pepulleen ja nauroi katketakseen. Sitten hän kääntyi ja juoksi vastakkaiseen seinään. Siinä sohvalla istuskellessani katselin poikani touhuja kämmeneeni nojaten. Onko tämä normaalia? Millä mittapuulla? Keneltä kysyisin neuvoa? Voi pientä Vaahteramäen Eemeliäni.

Vein pienen onnellisen naurajani usein parkkipaikalle, jossa hän sai pulleilla käsillään kosketella eniten rakastamaansa asiaa maailmassa- auton renkaita. Pienet sormet piirsivät jokaisen auton kumien urat. Mahdoton nauroi onnellisena löytäessään renkaan välistä kiviä. Siinä hetkessä poikani pysähtyi. Edes hetkeksi. Kivet pyöriteltiin huolella ja sijoitettiin lappuhaalareiden taskuihin. Jollakin lenkillä tulisi vastaan taas joki tai järvi, jonka pinta niillä rikottaisiin. Veden ääni oli pojalle äänistä tärkein. Joskus mietin kovasti, mikä tätä iloista ihmistä kiinnosti kivissä ja vedessä.

Kotona meillä oli pojalle olemassa “häkki” eli leikkikehä. Se oli ainoa paikka, jonne kiipeilevän ja juoksevan jalokiveni uskalsin hetkeksi jättää. Hänen valloittava persoonansa kun oli alati jokapaikan tutkija. Leikkikehään hankitut dinosaurukset ja dublolegot pölyttyivät kehän nurkassa: vain pienen miehen kivikokoelma järjestyi alati uudestaan pituus, koko ja värijärjestykseen. Tämä herra määritti lelujen käsityksen aivan itse… aivan kuin äitinsä aikoinaan teki.

Äitikavereita ei ollut, olin ystäväporukan ensimmäinen lapsen saaja. Omanikin oli kuollut jo 10 vuotta sitten.

Leikkipuistossa kävin harvoin hänen kanssaan, sillä joko jätkä ei välittänyt muista tyypeistä lainkaan tai tuli välittömästi kavereiden iholle, kasvot kasvoja vasten. Minulla oli kova huoli jätkästä, mutta en osannut pukea sitä sanoiksi. Jokin kello soi rämisten korvani juuressa, ei vähiten sen vuoksi, että pojan käytös muistutti äitini aikoinaan minusta kertomaani. Olinko vain herkkä? Esikoisensa saanut herkkis?

Vauhti, vaaralliset tilanteet ja kasvava raskausvatsani saivat minun hankkimaan pojalle valjaat. Ulkona kävellessäni minulla oli olo kuin olisin kävelyttänyt kiukkuista terrieriä, joka puski eteenpäin. Olin todella väsynyt päivän touhuista ja päätin että nuori herra menisi tarhaan ennen toisen pienokaisen syntymää.

Mahdoton kun oli varsin itsenäinen. Jo 7kk iässä hän lähti huolettomasti hoitoon oman isäni luo. Isäni kun on sellainen vanhanmaailman puuhapete, jolle ei tuottanut lainkaan ongelmia viihdyttää Mahdottoman loputonta uteliaisuutta. Ehkäpä sielullinen yhteys tuohon loputtomaan energiaan onkin peräisin isältäni.

Kun kävimme tutustumassa tarhaan, olin sydänjuuriani myöten kauhuissani. Miten kaikki tulee järjestymään? Sopeutuuko minun pieni Mahdottomani tähän massaan?

Tarhanopettaja pyysi minua jättäämään Mahdottoman leikkitilaan muiden lasten kanssa papereiden täytön ajaksi. Nuo pienet, hidastetussa filmissä liikkuvat, hentoiset lapset pysyivät lähes liikkumatta paikallaan, kun Mahdottomani saapui. Jo kaksivuotiaaksi ehtinyt jätkä viiletti pitkin tilaa, tutkien leluja ja kiiveten vahvoilla käsillään pitkin seinän puolapuita. Seurasin opettajaa sydän pamppaillen takahuoneeseen.

Palatessani takaisin leikkitilaan valvoja piti häntä sylissään. Punakasvoinen Mahdoton itki rääkyvällä äänellä, potkien jokaisella raajallaan vastaan. Tuijotin hetken poikaani ja hänen rauhoituttuaan sain hänet syliini. Hiestä märkä pikkupoika oli antanut kaikkensa. Huoleni tiivistyi hetki hetkeltä painavammaksi.

Valvoja sanoi vain: “Onpa vahvatahtoinen poika. Eipä ole taidettu kotona rajoja asettaa.” Rajoja? Miten asettaisin rajoja lapselle, joka ei pysähdy kuin nukkuessaan? Noh. Onhan meillä sentään valjaat…

Eräänä saman viikon tarhapäivänä tulin hakemaan Mahdotonta. Pelkäsin pahinta ja toivoin sormet ristissä parasta. Ulkona pihalla viilettävä Mahdoton ei huomannut minua, koska hän oli liian innostunut ottamaan muita kiinni.

Tarha-avustaja tuhahti nähdessään minut. Kysyin, miten pojan päivä on mennyt. Viaton kysymys sai avustajan räjähtämään:

“Sinun poikasi on täysi hirviö! Mahdoton on purrut kolmea lasta ja heitellyt leluja heidän päälleen ja tunkenut väkisin leikkeihin. Kyllä huomaa että hän ei ole tottunut toisiin lapsiin.”

Sydämeni halkesi kahtia, valutti sisällönsä silmäkulmistani ulos. Ilmeettöminä itketyt kyyneleet valuivat poskillani kun nostin Mahdottoman syliini ja halasin häntä lujaa. Voi minun pientäni. Miten olen voinutkaan kuvitella, että hän viihtyisi tällaisessa paikassa?

Kiirehdin ulkopihalta nopeasti tarhaeteisen ohitse kohti ulko-ovea, kun tarhanopettaja kiirehti perääni.

– “Rouva, rouva!”

Silmissäni oli kysymys. En saanut sitä ulos.

– “Minä epäilen nyt kovasti että Mahdoton hyötyisi neurologisista tutkimuksista.”

– “Miksi?” Sain ähkäistyä.

Tarhanopettaja nojautui minua kohti ja kuiskasi.

– “Minä olen vahvasti sitä mieltä, että Mahdottomalla on ADHD.

– “Mikä se ADHD sitten on?” kuiskasin takaisin.

Siitä meidän oravaperheemme tarina alkoi kohti sitä ymmärrystä, joka nykypäivänä meillä vallitsee.