Hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon 14.1.

Mun väsymys ja uupumus nähtiin ja mua kuultiin. Mulle ei sanottu, että pitää vaan jaksaa, että pitää vaan toimia, tehdä ja hymyillä. Mua ei kielletty puhumasta mun pahasta olosta, eikä siitä, että mä en jaksais joka päivä olla äiti. Mulle ei sanottu, että mä oon huono äiti. Mulle ei sanottu, että mun ei pitäis olla äiti. Mun tunteita tai kokemuksia ei vähätelty.

Helmikuussa sain diagnoosin; keskivaikea masennus ja uupumustila. Sain lääkityksen ja se tavallaan auttaa. Maaliskuussa tehtiin lähete psykiatriselle, koska mä tarvitsen kokonaisvaltaisempaa apua ja terapiaa. Tiedän sen itsekin ja otan kaiken tarjotun avun vastaan. Tämä on kolmas masennuskausi mun aikuisiällä, kaksi ensimmäistä on jäänyt hoitamatta. Jokainen on aina edellistä pahempi.

Mä olin todella iloinen, että nyt saan apua ja kunnollisen hoitokontaktin. Psykiatrisen jonot oli lähetteen tekemisen aikaan alle kuukauden ja opiskelijaterveydenhuollossa ne lohduttikin, että avun saa tällä hetkellä todella nopeasti, varsinkin, koska mun tilanne on tosi akuutti.  

Sitten tuli korona.

Psykiatriselta ei kuulunut mitään. Mun tilanne ei ilmeisesti enää ollutkaan niin akuutti.

Viimeksi mä tiedustelin mun lähetteen tilannetta kesäkuun alussa. ”Valitettavasti en osaa yhtään sanoa, milloin aika tulee, olet kyllä jonossa lääkärille.” Samalla mua kehotettiin hakeutumaan päivystykseen, jos tilanne pahenee. Miten mulla olisi varaa antaa tilanteen pahentua? Miten ne voi edes sanoa noin? Mä olen tässä arjessa mun lapsen ainoa vanhempi, en voi vaan luovuttaa.

Lääke auttaa, mutta se ei paranna. Mun ongelmani on niin monitahoisia (is this even a word?), että ne pitäisi myös hoitaa niin. Mun ADD aiheuttaa haasteita arjen hallinnassa ja isommat yllätykset, yleensä negatiiviset, uuvuttavat mut täysin. Kevättä hallinnut koronatilanne ei yhtään helpottanut olotilaa.

Toimin automaatiolla normaalissa arjessa ihan hyvin, oon pääosin hyvä äiti ja mun lapsen asiat hoituu aina mallikkaasti. Liika kuormitus kuitenkin jossain kohtaa lamauttaa, en enää jaksakaan. Automaatio toimii, mutta ilo katoaa. Tekemistä motivoi pakko ja pelko siitä, että jos mä pysähdyn, mä romahdan.

Mä toivoin, että olisin kunnolla avun piirissä jo keväällä. Toivoin, että mä alkaisin toipua ja pääsisin käsittelemään mun aikuisuudessa koettuja traumoja. Toivoin, että saisin kunnollisia työkaluja arjessa toimimiseen. Toivoin myös saavani mun ADD-oireet hallintaan, joko lääkityksellä tai ilman.

Perhetyö onneksi aloitti meillä viime viikolla. En voi kuitenkaan sanoa, että avun saanti edes itse tehdyn lastensuojeluilmoituksen kautta toimi niin moitteettomasti, miten sen ehdottomasti pitäisi toimia. Lasun tein kuitenkin jo helmikuun alussa, huomenna alkaa heinäkuu.

Mun tilanne on nyt parempi, kiitos lääkkeiden ja kiitos kesän. Mua ei ahdista ihan joka päivä, eikä välttämättä edes joka viikko. Mä nukun paremmin. Mun harrastus on iso voimavara arjessa, samoin mun lapsi ja mun mies. Onneksi mä saan olla uupunut, väsynyt ja voimaton ja mua rakastetaan mun kipuilusta huolimatta, vaikka mun lähellä ei varmasti olekaan aina helppo olla.