On perjantai. Tuttu mieshenkilö kertoo odottavansa jännityksellä sunnuntaita, kun on yleensä aina ollut matkoilla. Päässä lyö tyhjää.

Mitä sunnuntaina tapahtuu, kysyn.

Isänpäivä, vastaa kaveri.

Hupsanssaa, tämä tuli taas hieman puskista, en ole millään muotoa varautunut tai ennakoinut asiaa. Lisäksi olen hiukan kipeä, joten mihinkään ihmesuorituksiin kaupoilla ja kyökissä ei ole oikein rahkeita.

No, onhan tässä kuitenkin lauantai, rauhoittelen itseäni. Ehdin käymään kauppaan ja ostan kakun ja jonkun lahjan. Kun vain keksisi, minkä.

Isänpäivää ei ole erityisesti varaa nyt ryssiä, koska ryssin vastikään sekä mieheni että isäni syntymäpäivät. Toki onnittelin, isää kiitos Facebookin synttärimuistutusten. Mutta parantamisen varaa on.

Ryssin käytännössä myös veljentytön 18-vuotispäivän muistamisen, ja unohdin viime vuonna ystäväni lapsen 18-vuotisjuhlat. Kaikki tilanteet ovat olleet sellaisia, että omassa elämässäni on ollut paljon omakohtaista huolta. Ei vain riitä huomiokyky kaikkeen, kun itse on ihan solmussa. Kuitenkin näin kirjoittaessa tulee syyllisyyden tunne, että puolustelen omia mokailujani, kuin piru olkapäälläni sanoisi:

Mutta kun se ei mene niin.

Perjantai-ilta

Olemme lukeneet iltasatua koko perheen voimin. Mieheni käy hakemassa jotain ja poistuu pojan huoneesta. Lapsi hiippailee kirjoituspöytänsä ääreen ja vilauttaa jotakin paperia, jonka on jemmannut vihkon väliin. Hän kuiskaa ylpeänä:

“Minä olen tehnyt koulussa isänpäiväkortin. Mitä me annetaan lahjaksi? Oletko hommannut lahjan? Milloin se isänpäivä on?”

Aargh. En ollut. Sanoin lapselle, että ehdin kyllä lauantaina.

Merkkipäivien unohtaminen on erityisen harmillista siksi, että syntyy vaikutelma välinpitämättömyydestä. Että ei välitä, ei rakasta. Se ei pidä paikkaansa. Rakastan eniten maailmassa. Minulle on vaan helpompaa näyttää se arjessa nyt, tekojen ja sanojen kautta, lämpimin ajatuksin, kuin ladata rakkaudenosoitus ohjelmanumeroksi tietylle päivälle.

Lauantai, päivä

Menen kauppaan. En ole tehnyt kauppalappua, koska minulla oli kiire lähteä liikkeelle.

Kaupassa hoen itselleni, että tavoite on hankkia ruuat perheelle, sekä mahdollistaa aamiainen, jonka ohjelmanumerona ovat kakku ja lahja sekä lapsen tekemä kortti. Olen ajatellut hoitaa nämä supermarketissa, jonka yhteydessä on apteekki, jossa täytyy käydä. Olen myös päättänyt hankkia valmiin kakun, sillä olen tosiaan vähän puolikuntoinen.

Päätän kuitenkin mennä edullisempaan ruokakauppaan, jonka vieressä ei ole apteekkia, enkä saa sieltä lahjaakaan, mutta se on kuitenkin matkan varrella. Poimin sieltä kaikki perusjutut ja menen isompaan markettiin sitten hakemaan lahjan ja jos jotain jää puuttumaan.

Marketissa ei myydä kakkuja, ja päätän muutenkin tehdä sen yhden helpon ja nopsan kakun vielä nyt illalla, ihan itse.

Kaupassa minulla on melkoisia vaikeuksia muistaa, mitä bravuuri-reseptiini tulee – oliko se juustokakku, vai pelkkä rahka, vai molemmat?

Ostan sekä rahkaa että tuorejuustoa, juusto ei meillä kuitenkaan jäkaapissa kauaa happane. Tulee ostettua myös kaikenlaista muuta tarviketta, sillä olen innostunut leipomisesta, niinkuin kaikki muutkin ovat.

Kun pääsen kotiin, alan kokata kakkua. Tekeminen tosin keskeytyy, sillä huomaan että unohdin laittaa ostamani einessalaatin jäkaappiin, ja se on vähän jo lämmennyt. Ei hätää, unohdin myös syödä, joten syön salaatin pois.

Saan lopulta kakun valmiiksi ja yllätys onnistuu.

Sunnuntaiaamu, isänpäivä

Tunnelma on korkealla. Nautimme aamiaista, jonka jatkeeksi herkuttelemme kakkua. Se on erinomaista, mutta hieman erilaista kuin yleensä.

Syödessä tajuan, että käytin kakkuun vain kerman. Rahka ja tuorejuusto ovat molemmat edelleen jääkaapissa.