Mennyt vuosi on ollut enemmän tai vähemmän vaikea kaikille.  Keväällä iskeneet koronarajoitukset, koulujen sulkeminen, etätyön haasteet, harrastusten loppuminen, oman kodin muuttuminen vankilaksi, lastenhoitajana ja kotiopettajana toimiminen (oman työn ohessa), epävarmuus tulevasta, huoli omasta ja läheisten terveydestä, maskin käyttäminen, jatkuvan käsien pesu, matkustusrajoitukset, sukulaisten ja ystävien ikävöiminen, ahdistus kun mihinkään ei saa mennä, syyllisyys jos kuitenkin päättää mennä, välillä toiveet tilanteen helpottamisesta ­– ja sitten taas uusien rajoitusten alkaminen…

Ja kun rokote vihdoin saadaan markkinoille, sitä saadaan hankittua vain pieni erä kerrallaan ja rokotteen jakelu koko väestölle tulee olemaan hidasta. Lisäksi netissä kuohuu rokotevastainen kampanja, joka omalta osaltaan entisestään hidastaa laumasuojan hankkimista.

Itselläni veto loppui noin syyskuussa, ja loppuvuosi on ollut silkkaa sinnittelyä. Kaikkia meitä yhteisesti kohdanneiden haasteiden lisäksi olen kokenut tänä vuonna omakohtaisesti irtisanotuksi tulemisen, koronainfektioon sairastumisen ja toisen vakavan terveysongelman, jonka takia vietin juuri reilun viikon sairaalassa. Lisäksi syksyn aikana kahdella perheenjäsenelläni on todettu krooninen sairaus, joka osaltaan vaikuttaa arkeemme. Puolisoni on lisäksi ollut koko syksyn työssään hyvin kiireinen ja osallistunut kotitöihin tavallistakin vähemmän. Kun ADHD aiheuttaa normaalioloissakin isoja haasteita arjen hallintaan, on kaikki tämä ollut minulle yksinkertaisesti liikaa.

Kesällä aloitettu remontti on edelleen kesken, osa seinistä maalaamatta ja listat laittamatta. Kuukausia hankintalistalla olleet uudet huonekalut ovat edelleen siellä, siis listalla, eivät meillä kotona. Liikunta on jäänyt käytännössä kokonaan ja aktiivisuusranneke mittaa askeleita lähinnä työpisteen, vessan ja keittiön välillä. En jaksa juurikaan laittaa ruokaa, vaan tarjoan lapsille päivästä toiseen samoja einespullia, keittoja ja laatikoita. Koti pursuilee kasoja, joissa on selvitettäviä papereita, pieneksi jääneitä lasten vaatteita ja epämääräistä roinaa. Vaikka matka kierrätyskeskukseen ja hyväntekeväisyysyhdistykselle on varsin lyhyt, eivät vaatteet ja tavarat jostain syystä suostu itse itseään sinne kuljettamaan. Siispä elelemme puoliksi lajiteltujen kasojen keskellä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Varmaan jo arvaatkin, että tämä oravaäiti ei tänä vuonna ole jouluiloa pirskahdellen valmistellut kotia vuoden suurinta juhlaa varten, ei askarrellut joulukortteja, ei ripustellut koristeita, eikä laittanut jouluruokia. Pipareita sentään lasten kanssa leivoin (kiitos pakastealtaan valmistaikinan) ja sukulaislasten lahjat olen saanut haalittua nettikaupoista, juuri ja juuri ajoissa. Kaikki muu onkin aivan levällään, eikä joulusta saati joulumielestä ole tietoakaan.

Saamme hyvällä omallatunnolla mennä valmiiseen pöytään ja siivottuun kotiin ja viettää siellä pari päivää ilman stressiä tekemättömistä töistä. Ehkä tämäkin nuutunut orava pystyy jouluna hetkeksi rentoutumaan ja antamaan itselleen luvan vain olla ja levätä, kenties lukea kirjaa ja rakennella palapeliä lasten kanssa.

Onneksi kohta on jo uusi vuosi!

En uskalla toivoa isoja vuodelta 2021, mutta uskon, että joka tapauksessa se tulee olemaan parempi kuin vuosi 2020. Toipumisen vuosi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.