Hei kaikille sinne ruutujen toiselle puolen!

Kirjoittaminen on ollut elämäni jo pikkutytöstä lähtien. Oikeastaan voisi sanoa että kirjoittaminen on ollut rakkain ystäväni, josta en ole osannut luopua. Aloitin kirjoittamisen seitsemän vuotiaana vanhalla kirjoituskoneella, josta kuului kamala takova ääni. Ei siis mikään ihme, että vuorotöissä käyneet vanhempani hankkivat minulle tietokoneen kirjoituksia varten.

Olen kolmenkymmenen loppupuoliskoa käyvä rouvashenkilö Satakunnasta. Tai no, Satakuntaan saavuin vasta 16 vuotta sitten Hämeestä. ADHD-diagnoosini sain vasta aikuisiällä vaikka peruskouluikäisenä tutkimukseni aloitettiin ja lopetettiin vanhempani vaatimuksesta. Diagnoosini ja matkani kohti itseymmärrystä alkoi siis noin 10 vuotta sitten – se alkaa tulla teini-ikään. Ennen diagnoosiani koulut keskeytyivät, elämä takkusi ja oli vaikeaa ellei mahdotonta sopeutua nenttien luomaan järjestelmään. Pikkuvanha, kirjakielellä puhuva ja metsässä yksin viihtyvä pikkutyttö oli kummallinen otus 90-luvulla, jota lasten maailmassa kiusattiin raa’asti. Hahmotushaasteista kärsineenä minulla on miljoonia juttuja kerrottavana siitä, kuinka jotakin hyvin käsittämätöntä tapahtui – selvisin niistä elossa. Onneksi tämän pitkän ja takkuisen lääkkeettömän kauteni aikana perustin perheeni – en ole joutunut käymään lääkkeettömyyttä raskauksien vuoksi läpi uudelleen.

Vahva, periaatteissaan mustavalkoinen, ehdottomasti oikeudenmukaisuuden puolella; nämä ovat joitakin kuvailuja joita olen itsestäni kuullut. Ehkäpä juuri sinä kerrot minulle niitä vielä lisää – hyvällä tai huonolla tavalla. Noh, mitä sitten tapahtui? Pikkukylän Pepistä kasvoi nörttityttö.

Internetin ihmeellinen maailma vuosikausia myöhemmin imaisi tämän oravan matkaansa, josta olen löytänyt paljon sisarusoravia. Sisarusoravia on löytynyt mitä kummallisimmista paikoista ja harrastuksista – kaiken ikäisiä oravia. Olen kuitenkin huomannut että oravat löytävät kyllä toisensa nenttien maailmassa. Jokin vaisto vetää meitä yhteen, sanotaanko sitä sitten vaikka intuitioksi. Miten valtava mahdollisuus netti onkaan nykypäivän ystävyyssuhteissa tiedon ja tunteen välityksessä kasvottomasti! Tokihan kasvottomuudessa vaanivat omanlaisensa vaarat – väärinymmärryksiä sattuu. Teksteissäni kuitenkin pyrin pitämään huumorin yhtenä tehokeinona vastaan kavalaa maailmaa.

Bloggaustyylini on romaanimainen, niin siskot ovat sanoneet, kun olen yrittänyt kertoa perheemme tarinaa. Avaan tilannekuvia, jotka keskittyvät ADHDn moninaisten kasvojen hahmottamiseen. Toivon sydämestäni että tekstini saavuttavat heitä, jotka kamppailevat samojen oravalasten ongelmien kanssa kuin minä. Niin monta kertaa olen miettinyt pää kallellaan ja pähkinät hukassa sitä, onko tämä normaalia ja jos ei, mistä se kaikki johtuu. Nythän me kaikki tiedämme – Se on oravan normaali. 🙂