Mua pelottaa tää masennuksen kroonistuminen. Pelottaa, että tuleeko musta enää koskaan työkykyistä. Pelottaa, että mun lapsi on vähintään pilalla, kun mä oon koko ajan henkisesti jossain muualla. Pelottaa, että mun loppuelämä tuntuis niin pahalta, miltä se on tuntunut tänään.

Mä siivoilen vähän kotona, mikä tarkoittaa sitä, että täällä on oikeesti koko ajan sotkuista. En saa vaan tehtyä mitään loppuun, kun toinen huone jo taas räjähtää. En viihdy omassa kodissani. Mä joinain päivinä oon tosi energinen ja puuhastelen kotona kaikenlaista, mutta kuka oikeesti huomaa pyyhinkö mä vaatehuoneen hyllyltä pölyt, jos mun tiskipöytä on täynnä tiskejä ja keittiön pöydällä lapsen parin päivän ruokalista. Miten mä en osaa focusoida mun toimintaa oikein?

Tuntuu, että mä oon ollut viime kuukaudet vielä jotenkin entistä enemmän hukassa sen kanssa, että miten normaalissa arjessa toimitaan. Arjen hallinnan haasteita mulla on ollut aina, mutta sitä on kehittänyt itselleen erilaisia selviytymiskeinoja. Mä esimerkiksi oon ihan natsi pyykinpesijä. Mulla ei saa olla pyykkikorissa mitään, tai mä romahdan. Mun tiskikaapissa astioilla on tietty järjestys, vaikka mun keittiön muut kaapit on aina sotkussa.

Mä pystyn jotenkin pitämään pääni sisällä jonkinlaista selkeyttä yllä melko neuroottisillakin tavoilla, esimerkiksi käsien pesulla, ja sillä, että mun lapsella on aina puhtaat vaatteet päällä.

Mun on vaikea poistua kotoa, se ahdistaa. Mun miesystävä lähti omien lastensa kanssa äidilleen alkuviikolla. Mä en pystynyt lähtemään mukaan ja mä huomasin, että mun miesystävä oli asiasta aika pahoillaan. Halusin, mutta en kestänyt sitä ahdistusta mikä mulle tuli siitä ajatuksesta, että mun pitäis jaksaa olla jotenkin skarppina ja fiksuna ja sosiaalisena ja ihanana siellä monta päivää. Mä en oo sitä nyt. Mä en löydä itsestäni sitä kaunista ja hyvää, mitä siellä on joskus ollut. Mä haluan pysyä piilossa.

Aamulla me lähdetään viikoksi mökille. Kello on yli kaksi aamuyöllä, enkä mä ole vieläkään pakannut. Mä olisin tarvinnut tänään apua. Tämä päivä on ollut kamala. Mulla on todella monta hoidettavaa asiaa ennen mökkilomaa, mutta kaikki on ollut pään sisällä jotenkin yhtä massaa, enkä ole pystynyt tarttumaan mihinkään yksittäiseen asiaan. Kaikki on hajallaan. Oon tuntenut pelkkää epäonnistumista ja koko mökille lähtö tuntuu huonolta ajatukselta.

Mä taidan olla tähän päivään aika väsynyt.

Viime vuonna mökillä oli todella kivaa, lapset oli onnellisia ja mä olin onnellinen. Eiköhän tämäkin reissu ihan hyvin mene, kun sinne vaan ensin selviää. Ja ehkä mä saan kerättyä muutamia onnen hetkiä mukaan kotiinkin, jotka vois auttaa mua taas hetken eteenpäin.