Pari vuotta rakkaan esikoiseni jälkeen syntyi pieni, viaton ja pörröinen Tipu.

Oli myöhäissyksy ja satoi lunta. Mahdottoman tutkimuksia oltiin tehty perheneuvolassa ja hänelle oli saatu tarhaan oma avustaja. Olin helpottunut, kun Mahdottoman oireiluja läheltä seuraava ammattilainen saattoi olla kanssani samaa mieltä. Vai… johtuikohan se olostani?

Odottaessani Tipua oloni oli aivan erilainen kuin ennen. Jokin usva oli kadonnut näkökentästäni. Kristallinkirkas ajatus oli aivan omituinen tunne, yritin selittää sitä muutamalle läheiselle ystävälleni – Jotka katsoivat minua vinoon. Vaikka keskinäistä ymmärrystä ei löytynyt, he olivat iloisia puolestani. Kykenin tekemään arkisia asioita todella paljon helpommin, edes päiväväsymys ei häirinnyt minua. Voisi sanoa, että arkirutiini tuntui vaikuttavan positiivisesti mieleeni. Ensi kertaa olin todella onnellinen elämässäni. Kaikki alkoi suurinpiirtein olla hallinnassa, kun pieni Tipumme päätti syntyä.

Kun odotin Tipua, hän kuihdutti varteni 120 kilosta 80 kiloon. Neuvolassa oltiin kovasti huolissaan, mutta oloni oli mainio. Minusta ei olisi voinut kuvitellakkaan, että olin raskaana – kunhan en kääntynyt sivuttain.

Vaikka vatsani olikin suuri, Tipu ei ollut. Hän painoi noin 2500 grammaa. Synnyttyään Tipu pieni ei ymmärtänyt hengittää. Siksi hän meni hetkeksi happikaappiin sitä opiskelemaan. Minulle vain ilmoitettiin että poika on syntynyt. Tipun synnyttyä isä katosi jonnekin salista, eikä palannut. Keräilin itseäni hetken verran osastolla ennenkuin lähdin etsimään pientä jalokiveäni.

Vauvalaan saapuessani kaukalossa odotti minua pieni, pinkkiin puettu käärö. Tuijotin muovikaukaloa päätäni rapsutellen. Yritin koota ajatuksiani. Eikö lääkäri sanonut, että meille syntyi poika..?

Tipun tulevan kummitädin kanssa olimme jännittäneet saapujan sukupuolta. Kaikki perinteiset merkit suuntasivat kohti tyttöä. Se olikin salainen toiveeni. Perheestäni kun puuttui vielä pieni prinsessa…

Myös hoitaja huomasi hämmästyneen ilmeeni ja tuli kysymään asiasta. “Minulle sanottiin, että poika on syntynyt…” Hoitajakin hämmästeli, ja totesimme, että vaipan aukaisuhan sen paljastaa. Kun lopputulos oli kun olikin poika, hoitaja tuhahti: “Niin on äitinsä näköinen poika, että kerrankos tässä erehtyy.”

Tipu ei ollut lainkaan samanlainen kiireviikari kuin isoveljensä. Hän katseli tyytyväisenä maailman menoa huovalta, kun Mahdoton touhusi ympärillä. Kolmen viikon iässä Tipu nosti päänsä ylös ja alkoi kiinnostua ryömimisestä. Se vaihe Mahdottomalta oli jäänyt pois kokonaan. Perheneuvolan mukaan oli hyvä merkki lapsen kehityksessä, ettei se jäänyt pois. Oliko minun pieni Tipuni ihan normaali pieni poika?

Meteli oli melkoinen. Kerran jätin pojat keskenään hetkeksi keittiön lattialle, kun kuulin olohuoneeseen Tipun voimistuvan ähinän. Kiirehdin katsomaan. Mahdoton istui noin kolmikuisen veljensä selässä. Veljensä kurmotukseen jo tottunut Tipu ei ollut milläänsäkään, edelleen hänen suurin ongelmansa oli se ettei päässyt eteenpäin. Melkoiset veljekset.

Mahdoton kasvoi. Rauhaa hänen elämäänsä toivat aloitettu lääkitys ja vahvat silmälasit. Kun lähdimme optikkoliikkeestä kyyneleet valuivat poskillani. Työntäessäni Tipun rattaita Mahdoton tapasi ängetä kyytiin väkisin, välillä jalkatuelta karkaillen. Ei tänään. Hänen etusormensa osoitti kaukaisuuteen, käännellen päätään. Kaikesta oli havaittavissa että poikani näki- ja todella kauas.

Mietin pitkään ja hartaasti asioita itsekseni parvekkeella istuen poikien nukahdettua. Näitä toivottomuuden hetkiä seuraili viha ja inho itseäni kohtaan. Ikävöin jo aikoja sitten kuollutta äitiäni. Yksinäisyys oli lamaannuttava tunne – olisin yksin vastuussa niistä päätöksistä, joihin päätyisin. Yksinäiset voimattomuus itkut itkettyäni kuivasin omat kyyneleeni ja kävelin keittiöön keittämään kahvia. Olin itse itseni lohduttaja. Murtumispisteen ohitettuani en voinut lannistua. Se olisi ollut liian helppoa, liian normaalia. Aloin todella ymmärtää, etten sopinut normaaliin muottiin.

Tipu jatkoi kasvuaan – hän oli se poika, jonka saatoin hetkeksi jättää silmistäni leikkimään. Voi kyllä, leikkimään! Tipu ymmärsi hyvin lelujen päälle, vaikkakin kävi niiden kanssa pitkiä, yksinäisiä keskusteluja Mahdottoman hössöttäessä ympärillä. Juostessani Mahdottoman perässä yhä vähemmän aikaa jäi Tipun hellyydenkipeyden hoivaamiseen. Pojat olivat kuin yö ja päivä, aurinko ja kuu. Se antoi voimaa. En tiedä, miten selvisin tästä elämänvaiheesta.

Poikien isä oli erittäin pettynyt minuun. Perheneuvolassa juoksu ei hänen ymmärrykseensä mennyt. Pitkät palaverit saivat hänen katseensa vaeltamaan katossa. Tiesin, että hänen mielenkiintonsa näitä keskusteluja kohtaan oli lähinnä hyväntahtoinen kädenojennus minulle. Turhempaa asiaa ei hänen mielestään ollutkaan, ainahan pojat ovat villejä. Hänen kykynsä olla ymmärtämättä Mahdottoman ongelmia ei tosin yllättänyt minua. Omien kavereidensa, tietokoneiden ja alkoholin välissä ei pojille löytynyt aikaa. Kuin väliimme olisi ilmestynyt jääkylmä seinämä, joka ei ollut murrettavissa. Yksinäiset mietteeni tulivat siihen tulokseen että hän sanomatta sanaakaan syytti Mahdottoman ongelmista minua.

Jotenkin toivoin, että nämä keskustelut ja omat huomioni Mahdottomasta olisivat avanneet tiedon arkun, joka olisi katkaissut jännitteitä perheessämme. Kärsin kovasti hänen kommenteistaan, ja lopulta totesin tehneeni päätöksen. Jos perhe ei toimi yhdessä, sen toimimattomin lenkki on poistettava.

Yksinhuoltajan arki poikien kanssa imaisi koko aikani, mutta se oli tämän elämänvaiheen tehtävä. Aloin tehdä uudessa kodissani seinille tehtävälistoja. Hankin jopa taskukalenterin pysyäkseni kärryillä kaikesta. Sen täydet sivut hiipivät hiljaa aivoihini. Sumu, joka oli pitkään ollut poissa, tuli takaisin..

Jokin totuus, syvältä itsestäni, alkoi kolkuttaa takaraivossani.