Aivan kuin minulla olisi kädessä täyskäsi, mutta peli on Uno.

Sain adhd-diagnoosin 40-vuotiaana työuupumuksen alkumainingeissa. Menin lääkäriin, koska tuntui, ettei ajatus pysynyt kasassa, jäin kiinni turhanpäiväisten pikkuasioiden hoitamiseen ja tärkeät työtehtävät jäivät hoitamatta. Muistinkin kanssa oli ongelmia. En ollut suunnitellut ottavani adhd-asiaa puheeksi. Jotenkin se vain pulpahti suustani ja lääkäri tarttui aiheeseen. Sain lähetteen psykiatrille ja muutaman tapaamiskerran ja testausten jälkeen, asia oli selvä. Tai niin selvä kuin se näissä ihmisyyden kirjoon kuuluvissa asioissa voi olla. Olin hänen mielestään rajatapaus. Saattaapi olla tai voipi olla ettei. Ottia tuota. ”Mutta jos koet, että diagnoosista on sinulle hyötyä, sovitaan sitten niin.” Ja niin sitten sovittiin.

Johtuen tästä epämääräisyydestä minulla kesti kauan tulla sinuiksi diagnoosin kanssa. Ajattelin, etten ole ”oikea adhd” ja vertaisryhmiin liittyminenkin oli vaikeaa, koska koin olevani huijari. Jopa nyt kun kerron tämän ääneen, häpeän tunne nousee. Onko minulla oikeus puhua adhd:sta, kun en ole sitä ”riittävästi”?

Kun vihdoin puolisen vuotta sitten aloin toden teolla tutustua adhd:seen ja kertasin elettyä elämää tarkkaavaisuushäiriön valossa, en enää epäile, mihin laumaan kuulun. Ymmärrän paremmin, miksi elämä on ollut ajelehtimista ja taustalla epämääräinen tunne, etten pärjää niin hyvin kuin tällä päällä pitäisi. Aivan kuin minulla olisi kädessä täyskäsi, mutta peli on Uno.

Ajelehtimisella tarkoitan sitä, etten oikein ole koskaan tiennyt, mitä haluan. Jos jotakin kivaa on ilmaantunut eteen, olen ollut heti valmis seikkailuun miettimättä seurauksia. Toisaalta moni harrastus on jäänyt kesken heti alkuunsa, koska innostuksen hiivuttua, en ole saanut enää itseäni liikkeelle. Sanonkin usein olevani sellainen syöksähtelevä dieselkone. Välillä aloitetaan uusia asioita kovalla draivilla ja toisina päivinä kone ei edes nytkähdä.

Kaikki kiva kiinnostaa -asenne on johtanut siihen, että olen muuttanut yli 20 kertaa ja asunut viidessä maassa. Olen aina pärjännyt hyvin koulussa, sillä rutiinit, rajat ja valmis struktuuri pitävät kurittoman mieleni aisoissa. Minulla on kolme eri alan valmista tutkintoa ja yhtä monta kesken jätettyä koulutusta. Nyt opiskelen neljättä tutkintoa ja tietenkin täysin uudelta alalta, kuinkas muuten. Tällä kertaa olen tosin varma… tai ainakin lähes varma… että olen löytänyt ammatin, jota voin tehdä loppuelämäni.

Uskon siihen, että adhd ei ole esteenä tehdä niitä asioita, joita elämässä haluaa toteuttaa. On ehkä vain vaikeampaa löytää se oma suunta, ja pitää se kirkkaana mielessä silloinkin kun polku risteää, ja toisen polun päässä näkyy jotakin uutta ja kiinnostavaa.Voi myös olla, että valittu reitti on kiemurainen (Pitäähän kaikki matkan varrelle osuvat kiiltävät kivet käydä kääntämässä), mutta sitäkin rikkaampi.

Ps. Olen myös vaimo ja kolmen alakouluikäisen lapsen äiti. Adhd:n ja pikkulapsivaiheen riemuista (!) lisää myöhemmin.

Pps. Ja vielä yksi asia. Alussa mainitut burnoutin alkumainingit johtivat lopulta sairauslomalle ja totaaliseen alan- ja maiseman vaihtoon. Tästäkin lisää myöhemmin.

Share: